Pakko lukea, pakko laittaa / blogivuoteni on tässä:

Kaipaan edelleen vanhaa aikaa, kun sain kirjoittaa blogiini päivän kulusta, vuodattaa asiani ja katsoa sekamelskaista kokonaisuutta. Nyt minulla on yksi blogi – kirja jonossa, johon päivittelen kirjoja joita olen lukenut. Kirjoja, joita haluaisin, että muut näkevät mitä olen lukenut. Kirjoja, joista voin antaa inspiraatiota jollekkin. Kirjoja, joita en välttämättä olisi halunnut lukea, luin silti.

En koskaan ole sen kummemmin esitellyt itseäni blogin puolella tai onhan se ihan ensimmäinen postaus ”tervetuloa kirjastooni” josta en edes muista mitä olen siihen laittanut. Tai googlen kuvaus, jonka juuri vähän aika sitten laitoin esille.

Ajattelin joskus syksyllä, eihän mun blogissa ole juurikaan ketään, joka lukee – ompas! Niin miksi vaivautuisin esittäytymään kuka ruudun tällä puolella on? Mulla on mun työni ja sitten mulla on mun vapaa-aikani. Kerran keskustelin työkaverini kanssa kirjoista, hän pitää kirjoista niin minäkin. Sanoin hänelle että blogini on yksi henkireikä mistä tahdon pitää kiinni. Hän vastasi että siitä silloin kannattaa pitää kiinni. Aina kun mietin blogiani siltä kannalta onko tässä mitään järkeä, tulee työkaverin lause mieleen.

En ole blogiani valmis poistamaan vaikka tuntuu että postaukset kaatuvat päälleni. Ajattelin että keskityn yhteen asiaan kerrallaan. Keskityinkin, halusin kesällä että minulla olisi upea banneri kuvineen kaikkineen, sain tehtyä mutta ymmärsin jossain vaiheessa että haluaisin että bannerini olisi jotenkin kirja-aiheinen. Poistin bannerin käytöstä. Onhan se kuva minulla edelleen tietokoneella suojassa.

Suoritin yhden parhaan ystäväni kanssa tänä vuonna Helmet lukuhaastetta yhdessä samaa tahtia mutta silti ihan eritahtia, viime vuonna näihin aikoihin kun haaste tuli julki. Pohdittiin molemmat sitä että mitä kirjoja mihinkin kohtaan ja niin edelleen. Tammikuu kun sitten alkoi…

Mä jotenkin ajattelin että pakko saada, pakko laittaa niin monta kirjaa julki tässä kuussa että ei mitään järkeä, nyt loppu vuonna kauhistelen sitä miten oikeasti sain noinkin monta kirjaa luettua tai kuunneltua äänikirjana. Muistan varsin hyvin että halusin ottaa Holly Bournen jonkun kirjan tämän vuoden lukuhaasteeseen ja löysin Kaikki mikä voi mennä pieleen? – kirja jossa on kysymys- tai huutomerkki.

Olin silloin kun tätä kirjaa aloin kuuntelemaan jo sen verran ”öh, onko pakko” fiiliksissä kun kauhustelin että kirjan kesto on jotain yksitoista tuntia pitkä ja se on pakko saada juuri tässä tammikuussa julki. Niin tämän yhdentoista tunnin mittaisen kirjan kuuntelin muutamassa päivässä?! Oli se hyvä kirja, muistan juonen edelleen ulkoa. Mutta näin jälkeen päin, kauhustelen sitä kuinka ankara olen olltu itselleni tämän blogin takia.

Olin myös tammikuussa sitä mieltä että en aio ottaa Celianetin lukuhaastetta tänä vuonna, mutta tammikuu oli kääntymässä jo loppu puolelle kun aika irveellä kuuntelin Mickael Kerrigan: Hitler – tie diktaattoriksi tänkin ajattelin niin että koska tammikuussa on aiheena x kirja, se pitää tammikuussa kuunnella tai lukea ja julkaista….

Tammikuussa oli myös hyviä kirjoja. Pääsin jatkamaan Christiann Rönnbackan Antti Hautalehto kirjasarjan kirjoja, tietty jälkeen päin mietin että ei olisi pitänyt niitä kaikkia kirjoja tammikuussa lukea, vaan olisi pitänyt osata jakaa koko vuodelle. Myös tutustuin uuteen dekkaristiin Leena Lehtolainen jonka Maria Kallio dekkarisarjaa on ollut tosi mielenkiintoista kuunnella pitkin vuotta. Ensimmäiset kirjat olivat selkokielenä tarjolla Celian äänikirjapalvelussa joten ajattelin silloinkin että mitä nopeammin saan kuunneltua sitä nopeammin pääsen eteenpäin kirjojen parissa. Tämä ajattelutapa tulee kaatumaan vielä tämän tekstin edetessä, odota vain.

Tutustuin tammikuun loppupuolella Soturikissoihin joihin sitten rakastuin ja nyt olen ostanut seitsemän kirjaa lisää kyseistä sarjaa. Koen että oli kirja lastenkirjallisuuteen tai nuortenkirjallisuuteen liittyvä, kaikki saa lukea jos siltä tuntuu oli iältään parikymppinen tai viiskymppinen. Iällä ja kirjalla ei ole sen väliä.

Jossain kohtaan tätä vuotta mua alkoi häiritsemään blogissani se että mulla on niin paljon menossa kirjasarjoja tai on tosi paljon blogitekstejä joissa ei ole tunnisteen tunnistetta. Niin kävin suurehkon operaation ja kävin jokaiseen postaukseen laittamassa jonkin tunnisteen. Oli se sitten kirjan kustannusyhtiö Gummerus, Otava tai vaikkapa kirjasarja, kirjailija. Olin hirveän tyytyväinen että nyt mulla on tunnistettuna blogi just niin paljon kun mä itse tykkään.

Helmikuussa keskityin Soturikissoihin ja tutustuin taas uuteen dekkaristiin Outi Hongisto joka oli julkaissut Veljet: Amir – joka on julkaistu 11/20 ja tykästyin tähän kirjaan niin paljon että mua jäi pitkäksi aikaa kaivelemaan mieleen mitähän seuraavassa kirjassa tapahtuu jos sellainen joskus tuleepi.

Nyt voin myös paljastaa, että julkaisin helmikuussa kirjan, Laura Save – Paljain jaloin kirjan jota mä en koskaan lukenut loppuun asti. Ei vaan yksinkertaisuudessaan kiinnostanut. Vaikka mulla on aina ollut huono omatunto siitä että en voi julkaista kirjaa blogiini mitä en itse ole lukenut loppuun asti niin tein silti päätökseni.

Maaliskuu oli hiljaisempi kuukausi. Jumitin todella pitkää Jan-Erik Fjell – kostaja kirjan parissa ja muistaakseni saatoin kirjoittaa postaukseen, että ehkäpä hänen kirjoja tulee jatkossa näkymään blogissani. Ei tule. Ainakaan tällä hetkellä.  Luin myös pitkästä aikaa fyysisesti itse kirjan joka oli mulle tosi iso saavutus, oon kaikki kirjat lukenut tähän päivään asti äänikirjaa apua käyttäen koska mulla on tosi vaikea keskittyä yhteen asiaan ja olin tosi iloinen kun viimein pääsin kirjan loppuun ja mä onnistuin siinä. Onnistuin lukemaan kirjan kannesta kanteen ja juonet pysyivät hyvin mukana. Muistan kun tätä kirjaa luin mulla oli taas järkyttävä kiire mutta omaa keskittymistä auttoi se kun luki ääneen. Tietenkin olin aina yksin kotona kun luin, mutta tunne oli vapauttava, onnistunut kun olin voittanut itseni.

Jotenkin oon mokannut huhtikuun yhdessä postauksessa, Leena Lehtolainen – kuolemanspiraali mun olisi pitänyt se sillois joskus tammikuussa julkaista mutta olin sen unohtanut ja totesin ”ei sillä niin väliä ole” ja julkiasin sen huhtikuussa. Tää kuukausi oli muutenkin hiljaisempi kirjojen suhteen. Olin aloittanut justiinsa työskentelyn leikkaus- ja anestesiaosastolla, joten kaikki oppiminen ja virta meni työn parissa. Silti pääsin kuuntelemaan historiallista kirjaa Auschwitzin kirjastonhoitaja joka tälläkin hetkellä aina toisinaan pyörii mielessä. Myös tutustuin jälleen uuteen kirjailijaan Marko Hautala ja hänen kauhukirjallisuuden Pimeä arkkitehti jonka tarinaa en oikeastaan heti ymmärtänyt paitsi sitten kun kirja oli jo melkein loppusuoralla sitten hokasin mistä oli kyse.

Mulla tuli myös tosi hyvä fiilis kun tässä kuussa julkaisin Pullopostia Seilin saarelta: potilas numero 43 – Susan Heikkinen mun kyseinen hyvä ystävä jonka mainitsin jossain kohtaan sanoi mulle tällöin, vinkkasit niin hyvän kirjan että aion lukea sen saman kirjan ja laittaa sen samaan lukuhaasteen kohtaan. Ajattelin, olen onnistunut blogissani edes jotenkin. 😊

Toukokuussa innostuin taas kirjoista paljon enemmän kuin kahtena aikaisempana kuukautena. Arja Ahtaanluoma – Puoli nainen & Zana Muhsen: Myyty! nää kaksi kirjaa jäi mun mieleeni eniten. Toisinaan mietin edelleen eriarvoisuutta maiden kesken.

Kesäkuussa alotin kirjoittamaan blogivihkoani, mun ensimmäinen muistiinpano on viides päivä kesäkuuta. Helmet lukuhaaste 43/50, Pohjoinen lukuhaaste you’re welcome. Osallistuin dekkariviikkoon mikä oli omalla tavallaan ihan mielenkiintoinen.

Säädin jälleen kerran kesäkuussa tunnisteiden kanssa, mua alkoi ärsyttämään kun kaikki tunnisteet olivat yhdessä isossa läjässä, joten mä päätin että erottelen kirjasarjat omaan tunniste palkkiin ja kaikki muut omaan. Päätin myös että aion jokaiseen otsikkoon kirjoittaa aina kirja + kirjailija ja tästä aloitinkin suurehkon operaation muuttamaan kaikki juuri tälläiseksi kun halusin.

Kesäkuussa alotin kirjakalenterin teon. Myös löysin uuden toimittajan Marja Aarnipuro joka kirjoittaa tällä hetkellä Kaarina Riikonen ratkaisee – dekkarisarjaa, tykkäsin siitä ensimmäisestä Maakellarin salaisuus jonka johdosta myöhemmin syksystä kuuntelin kaikki loput kirjat jotka Celiasta löytyy.

Aina silloin tällöin kun ajelin skuutilla töihin, niin kuuntelin äänikirjaa matkat. Muistan kun olin siinä ajelemassa yhdissä tietyissä liikennevaloissa ja kuuntelin Hanna Haurun – Liian pienet sandaalit en voinut muuta kun hymyillä kun tuli niin hauska kohta kirjassa. Ihana muistella jälkeen päin tapahtuneita.

Heinäkuussa luin fyysisesti Christian Rönnbacka – Tulen aika koska mä en jaksanut odottaa milloin se tulee Celianettiin kuunneltavaksi, tällöinkin mulla oli jotenkin hirveä kiire imuroida sivuja että saan äkkiä kaikille nähtäväksi että hei, olen lukenut tämänkin kirjan. Kuuntelin tosi paljon tässä kuussa poliittisia kirjoja joista en pitänyt mutta ajattelin että pakko nyt lukea tai kuunnella kun lukuhaaste vaatii ja hampaita purren kuuntelin muutamat jonka jälkeen tokaisin itselleni mielessä että kiitos mutta ei kiitos enään.

Sain mun ensimmäisen julkisen kommentin josta olin otettu, mutta en tiennyt tällöin miten vastaisin kyseiselle henkilölle, en myöskään tiennyt tai edelleen tiedä odottiko hän että olisin vastannut joten ignoorasin, anteeksi.

Elokuussa mun blogi hiljeni, koska aloin oikeasti täysillä tekemään kirjakalenteria… Mä en edes halua lukea tota vihkoa eteenpäin koska se tahti millä luin kirjoja muistutti vähän tammikuu meininkiä. Se oli hirveetä mut lokakuussa kun sain melkeimpä sen valmiiksi niin se oli juhlaa.

Elokuussa julkaisin kirjan nimeltä Helvetillinen vaelluskirja jonka oikeasti KUUNTELIN JO TAMMI-HELMIKUUSSA?! Myös mieleeni jäi Maailman onnellisin mies, Poika raidallisessa pyjamassa ja Vaarallinen polku.

Syyskuussa aloin pelata erästä hevospeliä, sen ohella kuuntelin Arttu Tuominen – Verivelka joka oli kirja, jonka jatkoa odottelen mielenkiinnosta. Myös Laura Lähteenmäki – Niskaan putoava taivas oli kirja jonka jatkon haluaisin lukea mutta tällä hetkellä celiassa ei kirjaa löydy.

Syksyn aikana kuuntelin naama vinossa Narnian kirjat lähes peräkanaa pois alta, enkä nauttinut. Halusin että kun kerta vuonna 2020 olen sen kirjasarjan aloittanut se pitää tänä vuonna lopettaa. Kiitos kysymästä, ei ollut hauskaa kuunneltavaa. Tai oikeastaan jos tottapuhutaan en edes kuunnellut kun tein kaikkea muuta mutta koska p a k k o, pään sisäinen ääni sanoo että on pakko niin silloin on pakko. Mä ajastin Narnia kirjasarjan kirjat joka kuukaudelle yhden ja jos nyt väärin en muista niin ne kaikki on aina tiettynä samana päivämääränä julkaistu.

Lokakuussa aloin pikku hiljaa havahtumaan tähän mun pakko – ongelmaan ja tein sen päätöksen että nyt stoppia ja rajusti koska muuten menetän otteeni lopullisesti. Olin lokakuuhun mennessä saanut noi kaikki Narnia kirjat ajastettua, mutta kaikki muut mitä lokakuussa julkasin oli itselle mielekkäitä kirjoja. Unikirja jota käytän lähes joka viikko omieni unten tulkintaan on toinen henkireikä tän blogin lisäksi. Lasienkeli tutkin itseäni päähenkilön tavoin mitä jos minä olisin ollut päähenkilö? Terkkuja Sopperosta löysin tokan osan vahingossa joskus keväällä mutta olin nou nou, nyt kun kuuntelin tän olin yes yes ja kirja oli hyvä. Myrskynsilmä avasi silmäni mun ongelmaani ja totesin että loppuvuonna ei enään yhtään kirjaa jos ei ole pakko.

Marraskuussa päivittelin enimmikseen sitä, että missä järjestyksessä kirjat jotka olen lukenut laitan joulukuussa julki, näpersin ja säädin ja enemmän ja vähemmän säädin. Kuuntelin myös kaksi Marja Aarnipuron Kaarina Riikonen ratkaisee – kirjasarjan kirjoja eteenpäin: ikäneidon testamentti ja syöpälääkärin kuolema näiden kirjojen myötä tajusin sen että kuinka paljon tää mun pakkomielteinen lukeminen on oikeastaan tuonut myös harmia itselleni ja se että olen stressannut turhasta. Marraskuun aikana töissäkin oli ollut kaikenlaista ja olin pirun kiukkunen jo senkin suhteen että en osannut relata.

Viimeinkin kun se joulukuu alkoi ja kirjakalenteri alkoi pörräämään sain hyvää palautetta whatsapissa muutamilta ystäviltäni ja sain kommentin, jonka jälleen kerran ignoorasin vaikka sen luin. En tiedä mitä vastaan siihen – ”mainiota”

Kun kirjakalenteri oli käynnissä, lueskelin siinä sitten muutamia kirjoja ja ajattelin että tässäkö oli blogini. Ajattelin että en halua enään ensivuonna tehdä tätä samaa. Ostin jälleen kerran uuden vihon, vihon johon kirjoitin mitä olen lukenut ja mitä mieltä olin kirjasta.

Luin Leena Lehtolainen – Rivo satakieli ihan rauhassa ei yhtään kiire mihinkään, se oli vapauttavaa. Eva Frantz – Osasto 23 mä pelasin ja kuuntelin tän kirjan alusta loppuun, oli mukavaa. Masaji Ishikawa – pako helvetistä: kohtalona Pohjois-korea ja Marja Aarnipuro – Ottopojan kohtalo.

En ajatellut julkaista näitä blogissani, mutta siinä meni pari vuotta. Pari vuotta olen raatanut ”pakko lukea”. En välttämättä ajatellut ottaa ensi vuodelle lukuhaastetta tämän ongelmani takia, mulla on haasteena lukea kirjahyllyni tyhjäksi. Kun sain tehdä tämän vuoden kertauksen, ymmärsin kuinka tärkeä blogini on minulle, ymmärsin sen että en voi nyt vain lopettaa. Vaikka olisinkin blogin ulkonäköä vaihtamassa joka toinen hetki sisältö on sen arvoista että haluan säilyttää ja jatkaa ensi vuonna vinkkausten tekemistä.

Olen paljon pohtinut eri visioita miten tekisin parempilaatuisempia postauksia mutta yritän muunnella ja katsoa miten onnistuu. Nyt voin sanoa kiitos ja nähdään ensi vuonna.


Kommentit

  1. Hyvä postaus. Hyvin paketoitu sinun vuotesi kirjallisuuden parissa! ♥️

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Amiraali: Mila Teräs 46/50

Peppi Pitkätossu: Astrid Lindgren

Yösyöttö: Eve Hietamies / selkomukautus Hanna Männikkölahti